Olen ottanut jättiaskeleen itsekunnioitukseni palauttamiseksi. Voi luoja mikä nössö olenkaan ollut ,hävettää myöntää,mutta on kestänyt viisi vuotta yksinhuoltajuutta ennenkuin olen uskaltanut laittaa elatusmaksut ja huoltajuussopimukset uudelleentarkastettaviksi. Tiedättehän(ehkä ette) sen hiljaisen sanattoman vedätyksen,äänettömän eleistä huokuvan uhkauksen, 'koetappa vaatia jotain niin laitamme täältä puolen kunnon huoltajuussodan pystyyn sinä tunnoton narttu.Kaivetaan kaikki yksityiskohdat ja vertaillaan.Tätähän kerjäsit,nyt saat mitä pitää,mitäs hajotit perheen,kärsi..' u  know?   Voi olla että olen ajatusteni kanssa yksin mutta kun soitin lastenvalvojalle,ja ilmoitin isälle asiapapereiden tulevan pian,alkoi se sota ja voimain näyttö silti. Jo seuraavalla käynnillä oli äärimmäisen tärkeää että lasta hakiessaan mukaan tulee lapsen joku halvatun takki joka ei voi olla täällä ,kun ei sitä tänne ole ostettu.Tapellaan lapsen leluista ja tavaroista. Neuroottista. Lapsi katselee tätä kaikkea kummissaan ja ikää jo sen verran että alkaa kysymykset joihin minulla ei ole vastauksia. No, samaa olen minäkin katsellut ja miettinyt onko tämä aivan tavallista erotilanteissa. Että materiasta ja sen sijainnista tulee elämää suurempia kysymyksiä. Luulin että se jäisi siihen kun erossa tavarat ositettiin. Mutta ei. This is an ongoingn trauma. Itse ajattelen että vuodet vierii ja pojan lapsuus valuu isältä taistelussa ohi, ei tajua miten hukkaa olennaisimman, tärkeän yhteyden , yhteistyön ja ei tajua miten nopeasti menee aika, eikä tajua ettei tässä taistelussa kukaan voita. Häviäjiä on jokainen kuluva hetki. Hävittävää on eniten lapsella.

 Käsittelemätön viha. Käsittelemättä ja hyväksymättä se että lapsi asuu äidillään. että lapsella on äiti. että se olen minä, yhä kaikesta huolimatta.Ovat rakentaneet tuulimunan uuden puolison kanssa. Kaunis omakoti, pojan huone viimeisen päälle sisustettu ja siisti, tavaraa ,pleikkaria, leluja, mönkijää, kalliit pelivarusteet.Mutta tähän kuuluu porkkana; kaikki mitä sinulla on täällä on sinun vain kun olet täällä. vaatteesi,lelusi, säästösi,eivät ole sinun kun olet äidilläsi. Sitten ne lelut ja vaatteet pölyttyvät ja kutistuvat. Sitä vilpittömästi ihmetellään ja lapsi on oppinut olemaan kaipaamatta sellaista mikä ei oikeastaan hänen ollutkaan.Ja vaatteet ja lelut,lapsen kivet kepit ja muut aarteet, minun mukaan pakkaamat, eivät kelpaa, ovat rääsyjä,kirpparirojua joille voidaan pojan kuullen naureskella.Tai vaivihkaa vaieta kuoliaaksi,puehan poika päällesi oikeat vaatteet...eivätkö tajua mitä se tekee itsetunnolleen...??? Täällä kun ollaan kuitenkin mitä ollaan se kaksi viikkoa kerraallaan ennen seuraavaa tapaamista. Ne samat 'rytkyt', kaverit ja harrastukset,koulu,sama taistelu rahojen riittävyydestä.Taitaa olla osa hiljaista väsytystaistelua,kalamieshän isänsä on..'kyllä se kohta lannistuu ja luovuttaa,tajuaa ettei pärjää meille joilla kaikki on hyvin,ymmärtää poistua näyttämöltä...'  Eivätkö he oikeasti ymmärrä että lapsi asuu Täällä ja pitää tätä kaikkea omanaan ja yrittää olla ylpeä omastaan? ja että hän tarvitsee sitä,voida tuntea ylpeyttä itsestään ja äidistään??

Minua, äitiä, ei parjata eikä lapsen kuullen puhuta'pahaa', Minua säälitään.Ja kerrotaan sadun leikin keinoin miten kaikessa olen hiukan väärässä...Ja tehdään kaikki hiukan toisin.Ja muistetaan muistuttaa lasta tästä.Tiedetään, että joka kerta kun hän tulee kotiin,hän myös pieni viaton kertoo minulle. mitä kaikkea on kuullut minun tekevän väärin,ihan väärin. Vai enkö tiennyt että lavuaari pitää pyöräyttää kädellä kolme kertaa hammaspesun jälkeen? Enkö tiennyt että äitipuoli soittaa paremmin pianoa ja hänellä on käsinukkekin? enkö helvetti tiennyt että etteivät ne allergia ja -astmaoireet ole niin vaarallisia ja ettei niitä edes isän luona ole???Tehokasta ja siistiä. ja hämmentävää,lapselle,myös minulle.Jopa lapsen allergioita ja astmaa pidettiin siis tekaistuina.Minähän nyt olen vain tällainen vauhko lehmä. tästä riittäisi kerrottavaksi huikeita ja jännittäviä tarinoita mutta jätän toiseen kertaan.
Sen salakavalammin ei itseään juuri voisi korottaa,ja niinhän tämä maailma lepää, instituutioita on rakennettu sen varaan että minä sanon sinulle mitä Sinussa on vikana, mitä Sinun tulisi tehdä ja kun uskon tähän  niin voin itse kokea omassa erinomaisuudessani olevani sen kaiken tämän  yläpuolella.Kuinka harvoin me uskallamme lopettaa toisten osoittelun ja aloittaa peiliin katselemisen.Se ei silti tarkoita sitä että jos joku minua lyö,olen kuin en sitä huomaisi ja kävelen pois. Tai juuri niin minä olen aina ennen tehnyt. Itsensä suojeleminen ja puolustaminen on eriasia kuin toisten vikojen avulla itsensä korottaminen. Itseään saa ja täytyy oppia puolustamaan, varsinkin jos on jälkikasvua. Mutta se lähtee itsensä uudelleen arvioinnista.  Uskallusta se vaatiikin, sillä omien arvojen tarkastelu on tuskaista puuhaa,voi joutua toteamaan toimineensa väärin. Jos tällainen ajatus uhkaakin, se on helppo mitätöidä etsimällä äkkiä joku näennäisesti itseään huonompi heikompi, ja kerrottava tälle moukalle ,miten asiat on,niin saa annoksen itsetyytyväisyyttä eikä tarvitse kokeilla syyllisyyden tuomaa tuskaa. Syyllisyys,jota niin suotta pelkäämme,ja joka kyllä johtaisi sellaiseen loistavaan lopputulokseen että saattaisi oppia itsestään ja elämästä jotain arvokasta...se pitää kokea! liekkö se joku elämäntarkoitus että oppii pitämään huolen omasta tontistaan...ja tietää mitä siellä on.

Ymmärrän kyllä että olen vaikea pala monelle.En enää arkaile sanoa mielipiteitäni ja puuttua epäkohtiin. En murehdi maailmatuskaa,siihen olen liian pieni, murehdin tuskia itseäni paljon lähempänä,piirissä jossa voin vaikuttaa. Melkein mitään salaamatta vuosia sitten nostin kissan pöydälle,tunnustauduin alkoholistiksi ja aloitin hitaan toipumisen  apua pyytämällä. Siitä asti olen ollut raitis mutta raittius itsessään ei ole tehnyt elämästä ongelmatonta ja helppoa.Varsinainen toipumistyö on kuin raamatun saviruukkuvertaus. Pullo pirstaksi ja uutta esinettä uuteen käyttötarkoitukseen kokoamaan. Ensin menee persoona paloiksi, kuka olen ja miksi join ja inhosin itseäni. Samanaikaisesti alkaa elämän uudelleen opettelu. Miten uskaltaa olla olemassa kaikissa tilanteissa ilman päihteitä joihin paeta ylisuurta tunnemaailmaa. Se ON tuskaisa ja raastava itseksitulemisen tie. Ja ulospäin alku saataa näyttää taantumiselta koska se on niiiin hidasta, hetken  voi tunuatuntu kuin ei osaisi enää mitään. Leijuu irrallaan, rakentuu uudelleen. Itse uskon huolelliseen pohjatyöhön,puhumiseen,iltasatuihin, ongelmanratkaisuun hetkissä, ja  monet kerrat olen saanut jo käydä omaa kamppailua lapsen kunnioituksesta.Vaikeaksi kaikki menee kun läheisten reaktio on nurinkurisesti usein päinvastainen kuin että Hyvä, hyvä. Kaikille oli ehdottomasti helpompaa kun olin arvaamaton ja hassu selittelijä,taiteellinen ekstrovertti ja jotenkin sulateltavissa oleva persoonallisuus.Kaikkeen hullutukseen löytyi aina syy ja lennokas tarina kyytipojaksi.Sen sijaan että olisin kertonut olevani heikko ja sairas,hukassa,pihalla ja tarvitsevani apua,tein meriitin outoudesta ja luonteeni huonoista puolista. Ihme kyllä, se on paljon helpompaa kuin yrittää toimia oikein,kyseenalaistaa asioita ja puolustaa minun ja muiden oikeutta olla heikko tai jos niin sattuu sairas, voimaton ja avuntarpeessa. Kun lopulta saan apua ja itse alan toipua monissa kanssatallaajissa kytee viha, kun heille totuus paljastuu.On aivan luonnollista että satutin monia ihmisiä,eniten silti itseäni piittaamattomalla elintavallani riippuvuuden kourissa, mutta tämä ei voi tarkoittaa etteikö minulla olisi joka hetki yhtäläinen oikeus yrittää toimia toisin,irrottautua menneisyydestä ja pyrkiä elämään onnellista elämää? Kuka edes hyötyy siitä jos minä kärsin jatkuvia synnintuntoja, en armahda itseäni koskaan ja mene eteenpäin? Ei kukaan, en minä eikä ainakaan poikani. The point is to Be happy. Ihmiset rakastavat huolettomilta ja vahvoilta vaikuttavia selviytyjiä joiden elämä kiiltää kuin vastanuoltu peilinpinta,vaikka harvoin heihin samaistuvat.
Nostelen esiin surutta asioita joista Ei Puhuta. Tämä on iso mysteeri,yhteinen kielto hajoaa,monella menee pasmat sekaisin,eivätkä he halua kuulla että mitä he luulivat ymmärtäneensä onkin jotain muuta. Mennyt kuva romuttuisi eikä enää tiedetä mitä mieltä pitäisi olla. Helpointa on siis ylentää itsensä ja turvautua yleisimpiin statuksiin, luoda niistä mielikuva ja osoittaa viha tuolle kuvalla.  'Jos sinä olisit  toisenlainen..jos Sinua ei olisi.......niin minuun ei sattuisi.'

Nyt olen siis yksinhuoltaja,taiteelisesti orientoitunut, vaikeasta masennuksesta nouseva , toipuva alkoholisti..työtönkin penteles vielä!.ei mikään helpoin meriitti sulatettavaksi. En tunnista itseäni niistä yleismielikuvista joita asetelmaan liittyy .Se en ole minä.
Ymmärränhän minä että kun ei se itseltäkään helposti suju,itsensä kunnioittamaan opettelu kun on syystä tai toisesta itseään väheksynyt koko ikänsä,siihen on niin tottunut ja se sujuisi minulta luonnostaan, vielä hitaammin siis muilta. Olen itse antanut ajan saatossa rajattoman kuvan itsestäni ja yllättäen kun pystytän itselleni rajoja ja laitoja niitä ei olekaan helppo hyväksyä. Se herättää vihaa. 'ei sinulla ole oikeutta sinähän mokasit,miten Sinulla olisi lupa ja kyky vaatia yhtään mitään?' Mutta en suostu menneiden virheideni vangiksi. Yhtäkkiä kun oivallan että kaikki on hyvin ja haaveet voivatkin toteutua, kun ne suunnitelmat ja yritykset aiemmin katkesivat  hyvin lyhyeen yrittämiseen ongelmien takia, jatkan nyt yrittämistä. Puren sitä hammasta ja etsin jonkun joka tarvitsee minun kokemustani aina kun alkaa heikottaa. Tai päinvastoin.

Aika matka on tultu ensimmäisestä meriitistä. Vanhempien toivo,lahjakas ahkera rakastettu ja rakastava empaattinen lapsi, tulevaisuus  toivoa täynnä ja  jokaisella läheisellä oma voimakas odotus. Onko edes niin tärkeää mikä meni vikaa ja milloin, kenellekään muulle kuin itselleni? Itse nimittäin olen siitä jo aika selvillä vesillä vaikka se itsetutkistelu ei ole tullut helposti, on vaatinut  vuosia aikaa ja ensisijaisuutta ja on toipumiseni edellytys, mutta vaikka kuinka taistelen,puhun ääneen sairaudesta, tuen kanssakulkijoita, kuulen ajoittain rohkaisevia kuiskauksia;'hyvä kun uskallat sanoa ääneen ,en minä vaan voisi...'  alan kallistua miettimään: Jaksanko minä olla joku halvatun tuulenhalkoja,esitaistelija,penätä oikeuksia,vaatia kunnioitusta ja tunnustusta vakavasti otettavana kasvattajana ja yhteiskunnan vaikuttajna? Ovatko nuo stigmat sittenkin liian voimakkaita?

Häviänkö minä?

Häviääkö lapseni?
 
en tiedä.

Eniten ehkä kuitenkin lapseen vaikuttaa yksinkertaisesti äidin ja isän sanattomat ,voimattomat välit. Mykkä viha. alistuminen ja suru josta voi puhua vain harvoin. Lapsi on tästä kaikesta ylen hämillään. Jopa niin että lopulta viimekeväänä hajosi pää. meni rikki. Yksinkertainen painajaisunina ilmentyvä avunhuutto,LOPETTAKAA!

tuli päivä jolloin sanoi minulle ettei tiedä kuka olen.Katseli silmiin ja oli tosissan, sitten puhkesi itkuun. Niin syvää turvattomuuden hetkä en ole todistanut. Outoa oli silti kun siinä sylissä pitelin itkevää, että lapsi turvautuu minuun, kertoo minulle muttei tiedä olenko minä minä.hyvä vai paha. todellisuudentaju hämärtyi. Tämä tuli lopulta ääneen häneltä eräänä sellaisena maanantaina taasen kun lapse oli isältään edellisenä iltana, hämmentyneenä loputtomasta kaksoismaailmastaan,tullut.

Se seisautti veret. Tapahtui paljon muutakin,mutta silloin tein taas jonkin luovutuksen, soitin perheneuvolaan ja pyysin apua. Soitin isän uudelle puolisolle, vakavan puhelun jossa kerroin tilanteen. Ensimmäistä kertaa olimme jostain hetkisen yhtä mieltä, jopa pyytelimme anteeksi puolin ja toisin lapsellista käytöstämme ja uusi toivo jo minussa virisi..ehkä me kykenemme luomaan toimivan vanhemmuuden...omanlaisemme.

Mutta kun  perheneuvolakäynneillä saatiin lukkoja auki ja pojan kanssa  puhumalla purettua tuntoja. Oireet hävisivät ja arkitodellisuus palautui ,puoli vuotta on kulunut, kaikki tuntuu palanneen ennalleen.
Mikään ei olekaan muuttunut. Vai onko?
  Näyttäisi ainakin että Nyt olen taas se viekas ja ahne yh-kettu jolle ei mikään riitä. Bad me. Vai vielä korotuksia 118 euroon?
 
Yhdestä olen silti ylpeä ja se on minua saanut jaksamaan. Usko siihen että jos lapsi on nähnyt alkoholismia ja masennusta sairastavan vanhemman läheltä, on hän osaltaan läheissairastunut myös, hyväksyi isä sen tai ei, ja on oikeutettu ,jos tällainen tilaisuus ilmaantuu,näkemään ja kokemaan myös itse, toipumisen. Näkemään ja kokemaan miten opetellaan pyytämään anteeksi, miten opetellaan pyytämään apua ja miten opetellaan purkamaan padottuja tunteita ja ennenkaikkea Näkemään miten joku mikä vaikutti toivottomalta voi muuttua, ja kääntyä jopa suureksi voimaksi. Olisi surullista jos lapsi olisi nähnyt vain sairauden ja sitten,jos olisin luovuttanut, hänet olisi viety muualle. Mitä  silloin olisi oppinut? Että ongelmat ovat pahoja ja niistä selviää kun vaihdetaan maisemaa? Yhdessä jaksaminen, lapsen menneisyyden ' korjaaminen' on lahja jonka uskon jo antaneeni lapselleni, tapahtuipa tästä eteenpäin mitä vain. Itseni ja menneisyyden syyttely ei auta ketään. Me opettelemme puhumaan vaikeistakin asioista tapaus kerrallaan ja olemmekin ylittäneet muureja jo paljon, ja yhdessä oman toipumiseni muutosten on minulla ollut suuri ilo kunnia ja etuoikeus nähdä myös lapsessani tapahtunut valtava muutos. Olisiko näin,   jos en olisi uskaltanut alkaa puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, puhumaan siitä mikä itseä hävetti ja mikä suvussa ja mielellään yhteiskunnassa halutaan kuoliaaksi vaieta? Aihe on useampia koskettavampi ja laajempi kuin luuletkaan....

Mielikuvilla on valtava voima. Kuka voi muuttaa kollektiivisen ajatuksen?
yksi vai useampi ihminen?
mitä siihen tarvitaan, ihmekö?
sitten vaan kättä ristiin ja uskomaan.

                     ei voi lujempaa puristaa ilmoille tahtoa
                     alistustarkotuksessa

                     kesät talvet yhdessä
                     kulississa
                     pääni räjähti

                     osoittautui teitä kulje
                     sivujuonia poikkea

                     toisiimmekietouma vuotaa
                     nyrkkiin puristettua
                     kertaalleen valunutta hiekkaa

                     ajatus meistä hajoaa tahoille joista
                     kaikkia voi edes määrittää

                     ollaan nätisti
                     ollaan erotaan

kun sataa ja tuulee saan siitä nurinkurisesti voimaa.. tänään kiiruhtaessani  kirkkopuiston halki,  illan pimeydestä satoi suuria pisaroita niin tiuhaan että oli mahdotonta olla kastumatta jo muutamassa metrissä. kiinnitin huomiota kyyristyneisiin hartioihini,jäykkään tiuhaan askelistoon,ikäänkuin siten en kastuisi.
.Hidastin tahtia kuten niin monta kertaa aiemmin tuollaisina hetkinä,oikaisin ryhtini,hidastin askeleeni ja nostin kasvoni vasten syyslehtiä kelluvaa taivasta..jokin tuollaisessa hetkessä muistuttaa ajattomuudesta.
Ihan pieni havahtuminen ja miten kaikki on toisin. Se mikä vaistomaisesti ahdisti ei uhkaakaan ja mistä oli kiire pyytääkin pysähtymään.
 
Sade vuotaa takinkauluksilta salaisesti niskaan, farkkujen kastuvissa reisissä on jotain eläimellistä.
Aistin koko olemuksellani valot ja varjot,tuulen ja kasvoille vapaasti iskeytyvät pisarat, päällysvaatteet ovat  tällä minut yllättäneellä puolenkilometrin mittaisella toivioretkellä naurettava farssi. 
Ei ole  kiire minnekään,ei kotiin lapsen luo,lapsenvahdille selittämään  myöhästymistä. Ei ole,
miten voisikaan?