kun sataa ja tuulee saan siitä nurinkurisesti voimaa.. tänään
kiiruhtaessani kirkkopuiston halki, illan pimeydestä satoi
suuria pisaroita niin tiuhaan että oli mahdotonta olla kastumatta jo
muutamassa metrissä. kiinnitin huomiota kyyristyneisiin
hartioihini,jäykkään tiuhaan askelistoon,ikäänkuin siten en kastuisi.
.Hidastin tahtia kuten niin monta kertaa aiemmin tuollaisina
hetkinä,oikaisin ryhtini,hidastin askeleeni ja nostin kasvoni vasten
syyslehtiä kelluvaa taivasta..jokin tuollaisessa hetkessä muistuttaa
ajattomuudesta.
Ihan pieni havahtuminen ja miten kaikki on toisin. Se mikä
vaistomaisesti ahdisti ei uhkaakaan ja mistä oli kiire pyytääkin
pysähtymään.
Sade vuotaa takinkauluksilta salaisesti niskaan, farkkujen kastuvissa reisissä on jotain eläimellistä.
Aistin koko olemuksellani valot ja varjot,tuulen ja kasvoille vapaasti
iskeytyvät pisarat, päällysvaatteet ovat tällä minut
yllättäneellä puolenkilometrin mittaisella toivioretkellä naurettava
farssi.
Ei ole kiire minnekään,ei kotiin lapsen luo,lapsenvahdille selittämään myöhästymistä. Ei ole,
miten voisikaan?
keskiviikko, 25. lokakuu 2006
Kommentit