kun sataa ja tuulee saan siitä nurinkurisesti voimaa.. tänään kiiruhtaessani  kirkkopuiston halki,  illan pimeydestä satoi suuria pisaroita niin tiuhaan että oli mahdotonta olla kastumatta jo muutamassa metrissä. kiinnitin huomiota kyyristyneisiin hartioihini,jäykkään tiuhaan askelistoon,ikäänkuin siten en kastuisi.
.Hidastin tahtia kuten niin monta kertaa aiemmin tuollaisina hetkinä,oikaisin ryhtini,hidastin askeleeni ja nostin kasvoni vasten syyslehtiä kelluvaa taivasta..jokin tuollaisessa hetkessä muistuttaa ajattomuudesta.
Ihan pieni havahtuminen ja miten kaikki on toisin. Se mikä vaistomaisesti ahdisti ei uhkaakaan ja mistä oli kiire pyytääkin pysähtymään.
 
Sade vuotaa takinkauluksilta salaisesti niskaan, farkkujen kastuvissa reisissä on jotain eläimellistä.
Aistin koko olemuksellani valot ja varjot,tuulen ja kasvoille vapaasti iskeytyvät pisarat, päällysvaatteet ovat  tällä minut yllättäneellä puolenkilometrin mittaisella toivioretkellä naurettava farssi. 
Ei ole  kiire minnekään,ei kotiin lapsen luo,lapsenvahdille selittämään  myöhästymistä. Ei ole,
miten voisikaan?